Pohjalaisessa oli viime viikonloppuna juttu äidistä, joka perusteli oikeuttaan olla keskinkertainen äiti. Hän ei stressannut suuria, lopetti imetyksen 9 kuukauden jälkeen, joi punaviiniä lasillisen iltaisin imettäessään ja uskalsi sanoa ajatuksensa ääneen. Sekö on siis keskinkertaisen äitiyden merkki? Kirosana.

Eikö nyt hiljalleen voitaisiin lopettaa nämä oletukset siitä, mikä on äitiyden taso? Kyllä siitä lapsesta näkee, jos kaikki on hyvin ja homma toimii. Kuka näitä superÄiti-myyttejä viljelee? Miksi äitiydestä tehdään niin vaikeaa? Kirosana. Kirosana.

Minä olen hyvä äiti lapselleni. Juoksen pitkin pihoja ja lapsen syntymästä asti olen jättänyt häntä välillä hoitoon sekä tutuille että lähes tuntemattomille. Pidän siideristä ja juon sitä kylmän tölkin silloin tällöin. Pyörin valtavasti netissä, kotona kuljen puhelimen netti auki, elän uutisista. Teen äitiyslomalla opiskeluni loppuun. Käyn välillä töissä. Imetin viisi viikkoa ja siinäkin oli kaksi viikkoa liikaa. Minä olen silti hyvä äiti lapselleni. En ikinä sanoisi, että olen keskinkertainen äiti! Ymmärrän tämän "keskinkertaisen äidin" pointin äitiyden odotuksista, mutta kuka niitä odotuksia tekee? Ei ainakaan tuntemani äidit. Aika harvaa edes kiinnostaa muiden punaviinit tai työssäkäynnit. Tilanteita vertaillaan, imetyksistä keskustellaan, mutta ketään ei tuomita. Tähän ei kirosanaa.

Rakennammeko itse itsellemme korkeat odotukset äitiyden suhteen? Osaammeko erotella odotuksista ne asiat, joilla on oikeasti merkitystä ja annammeko itsellemme luvan inhimillistää itsemme?

Jokainen äiti tietää itse olevansa paras äiti lapselleen. Ja jokaisella meistä on täysi oikeus uskoa siihen.

Puolimaratoniin 12 päivää! Wuhuu!