9 päivää Tukholmaan.

Kävin Bebiksen kanssa juoksurattailla juoksemassa 70 minuuttia. Rattaiden korkeus on tappava, joten hartiat huutaa avaajaansa. Tällä kertaa Bebis nukahti heti, kun rattaat lähtivät liikkeelle ja tadadatattadaa - nukkui koko matkan. Itse asiassa unta riitti vielä kotipihassakin, joten nappasin Samin remmiin (uusille lukijoille tiedoksi, että Sami on chihuahua, en laita pieniä lapsia remmiin - vasta yli 5-vuotiaat saavat sen kunnian) ja lähdettiin vielä 45 minuutin kävelylle. Oli muuten hyvä idea. Jalat tuntuivat kotiin tullessa rennoilta ja polven jäykkyys oli poissa. Lisää näitä!

Juuri nyt kovin haaste Tukholmaan on saada yläkroppa auki ja rennoksi. Puolikkaalla hartiakipu iski 15km kohdalla, mutta nyt on samassa kohdassa vielä turhan paljon kilometrejä edessä. Hierontaa, Fustraa, venyttelyä. Onnistuu. Pahin hartioiden jumittaja on kuitenkin tuon evättömän delfiinin nostelu ja siirtely. Ei pidä myöskään väheksyä sitä tuntimäärää, jonka roikun viikossa pinnasängyn laidan yli silitellen eroahdistunutta Bebista uneen. Joka tapauksessa jumissa ollaan.

Käytiin tänään ostoksilla. Nyt on tankkaustarvikkeita ja se juoksuvyö viidellä pullolla. Perjantaina pääsee kokeilemaan, koska huomenna ei ehdi. Ei sitten millään. Tavallaan ei haittaa, koska menen harjoittelemaan uuteen työpaikkaan radiolle. Ensin koko uusi työ juontajana jännitti, sitten mietitytti ja nyt en malta odottaa, että pääsen ensi viikolla ääneen! 

Uusi sykemittarikin pitää hakea postista. Nyt saan luotettavan kilometrivauhdin ja sykkeen. Tulee olemaan mielenkiintoista. Olen juossut fiiliksellä viimeiset 8kk, enkä ole käyttänyt sykemittaria kertaakaan. Ei varmaan tule perjantain lenkistä mitään, kun sählään pullojen ja uuden sykemittarin kanssa. 

Nyt siirryn mieheni käsittelyyn. Jälleen kerran olen onnellinen siitä, että mieheni on myös hieroja. Siis ihan oikeasti on.