Oon nähnyt juoksu-unia nyt koko viime viikon. Olen juoksemassa ja juoksen. Ei niissä muuta tapahdu. Paitsi yhdessä. Olin unessa juoksemassa maratonia 13km:n kohdalla. Tuntui hyvältä, olin ennätys vauhdissa. Mörökölli huuteli väkijoukosta, että mennäänkö jo. Lähdin Mörököllin mukaan. Vasta illalla tuloslistaa luettuani tajusin, että olin keskeyttänyt näköjään 13km kohdalla. Suutuin Mörököllille, koska hänen olisi pitänyt kertoa minulle, että olen juoksemassa maratonia, koska en sitä itse tajunnut. Tulkitsen unen seuraavasti, että kävi juoksussa ihan mitä vaan, on se Mörököllin vika.

Tänään oli ensimmäinen lähetys radiossa juontajana. Alussa jännitti himpan verran, kuten isotätini tuumasi sanoa, mutta loppua kohden helpotti. Hirveästi en osaa edes enää jännittää. Koin nuorempana jännityshuippuni, kun hyppäsin laskuvarjolla. Silloin pelkäsin kamalan kamalasti, että en edes tiennyt osaavani pelätä ja jännittää niin kokonaisvaltaisesti. Se pelkotila oli jotain aivan tajutonta! Olin ensimmäisenä hyppyvuorossa, vapisevin jaloin kävelin koneen siivelle ulos koneesta ja päästin irti. Sinne koneeseen jätin jännittämiseni. Pelko ei valitettavasti jäänyt sinne. Laskuvarjohyppäämiseni jälkeen olen vältellyt kaikkia tilanteita, joissa pelottaa. En pidä siitä tunteesta, en halua kokea sitä tunnetta, jos ei ole ihan pakko. Komediat on kivoja. Huvipuistoissa on hyvää hattaraa.

Voihan maraton. Päässä liikkuu nyt ainoastaan lauantain juoksu. Ei mitään muuta. Tämä juokseminen on nyt ottanut vallan. En jaksaisi odottaa enää yhtään. Oon niin täynnä energiaa ja voitte olla varmoja, että säästän joka watin lauantaille.

Syteen tai saveen, nautin jokaisesta kilometristä ja lupaan jälleen tuuletella ääneen jokaista tavoitteen mukaista kilometriä!