Enää huominen ja sitten se on menoa. Hieman ahdistaa, mutta ihan vähän vaan. Joka toinen minuutti haluan jo radalle, joka toinen minuutti ähkin ja puhkin. Eli ääh ja puuh, koska minuutti meni jo.

Jotta perheenäiti pääsisi kahdeksi päiväksi reissuun, vaatii se hieman enemmän. Kaikki hankinnat matkalle teet kymmenen kilon sätkivän kahvakuulan kanssa, jossa ei ole kahvaa. Raahaat kahvakuulaa ympäri kaupunkia apteekkiin, urheiluvälinekauppaan, perusmarkettiin, välillä vetämään vauvajumppaa. Yrität pitää kahvakuulan hereillä autossa aina klo 17 jälkeen tapahtuvilla automatkoilla, koska muuten kahvakuula ei lepää ennen vuorokauden vaihtumista. Kahvakuulan päiväunien aikaan leikkaat kynsiä, peset juoksuvaatteita, teet kahvakuulalle viikonlopun sapuskat, pakkaat, luet niitä perkuleen juoksufoorumeita kuola suusta valuen ja syöt vähemmän kuola suusta valuen.

Onneksi tämä on viimeinen tankkauspäivä. Puolimaratonia juostessani lupasin itselleni, että ennen maratonia syön kunnolla ja sen lupauksen olen pitänyt. Paino ei ole päässyt putoamaan enää yhtään, joka on hyvä juttu. Nyt kolmen päivän tankkauksella olen yrittänyt ladata energiaa kroppaani juomalla sekä syömällä ja mielestäni olen onnistunut hyvin. Tänään kevennän jo illasta ja huomenna syön normaalisti. Lauantaina tavallinen aamupala ja sitten juoksemaan.   

Suurin ongelma lauantaita ajatellen on tämä univelka. Kahvakuula on parkunut nyt useampana yönä eroahdistustaan viiden aikaan aamulla ja siinä pinnasängyn laidan yli roikkuessa (en yletä muuten kahvakuulaan) on vierähtänyt helposti kolme varttia. Kun kahvakuula lopulta vetää unta kuulaansa vielä tunnin, en saa enää unta ja tuota selkää särkee. Alan olemaan aika väsynyt ja univelkainen. Tänään varastin vahingossa jogurtin lähikaupasta. 

Mutta huomenna, huomenna. Sinivalkopunaisin, norjalaisin siivin lennän yksin kohti Tukholmaa. Käyn yksin ilmoittautumassa, yritän yksin vaihtaa lähtöryhmää ja fiilistelen yksin. En käy kaupoissa, paitsi urheilukaupoissa. En osta mitään, paitsi urheiluvaatteita. Haen yksin ruokaa, menen yksin hotellihuoneeseeni ja harjoittelen yksin sängyllä maaten ensi viikon uutta Bodyattackia. Okei. Myönnetään. Itken yksin ikävääni kahvakuulaan. Mutta kahvakuula pärjää, onhan sillä isä. Juurikin se Mörökölli, joka teki eilen lasivillan syömisen kieltämisestä leikin. Mahtaa kieltäminen nyt tehota. 

Ei vaan. Mörökölli on paras. Ainakin jääkaappimagneettirunoudessa.