Nyt ollaan sitten oikeasti lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä ikävuotta. Eikä muuten harmita yhtään, päinvastoin. Muistan sen päivän, kun täytin 25 vuotta. Istuin yksikseni laiturilla ja katselin merta Vaasan saaristossa. Olin tyhjä. Yksi hieno osa nuoruuttani oli juuri alkamassa, mutta en tuntenut elämän paloa. Mulla oli vain kasa velvollisuuksia ja Suomen suurimmat odotukset siitä, miten elämä muka pitäisi elää. Mutta elämä opetti viimeisen kymmenen vuoden aikana yhtä jos toista. Kantapään kautta ja ihan muuten vaan. Ja hyvä niin. Ilman niitä vastoinkäymisiä ja kamppailuja itseni kanssa en olisi nyt tässä. Paljon on vielä opittavaa, paljon on vielä koettavaa, mutta ainakaan en ole enää sisältä tyhjä.

Vanheneminen on kivaa. Vuosi vuodelta oppii olemaan armollisempi itselleen. Välillä vähän kuitenkin hätkähdän omaa peilikuvaani. Olen selvästi vanhentunut ja käteni ovat ryppyisemmät kuin ennen, mutta sekään ei haittaa. Rypyt ja finnit sopii hyvin yhteen.

Tukholman tuliainen eli tämä hirvittävä vilustuminen vaivaa edelleen. Nenä on niin tukossa, että nieleminen on vaikeaa. Ja miten niin? Yrittäkää niellä, kun pidätte nenästänne kiinni ja kuvitelkaa suuhunne vielä vaikkapa ruokaa. Kiva, jos kokeilit. Tunnen myötätuntosi.

Kahden viikon aikana olen pitänyt yhden jumpan, palautellut 30min. ja juossut maratoonin. Ei muuta. Henkinen hajoamispiste on lähellä. Sain synttärilahjaksi vanhemmiltani pienen käpykakun. Suuren saan kuulemma Suomen mestaruudesta. On mahtavaa, kun perhe kannustaa. Mörököllikin oli väitellyt ystävänsä kanssa, pystynkö juoksemaan syksyllä maratoonin aikaan 3.35. En varmaankaan pysty, mutta Mörökölli veti pisteet himaan.

Löysin takapihan metsiköstä mahtavan vetopaikan. Hiljaista, tunnelmallista, rauhaa:



Nyt 35-vuotiaana olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan ja voin kokonaisvaltaisesti paremmin kuin koskaan. Ja mikä parasta, mulla on joka päivä helvetin hauskaa.