Viime aikoina olen miettinyt paljon tapahtuneita koulu- ja perhesurmia sekä muita järjettömiä väkivallantekoja. Olo on hyvin surullinen ja avuton. Miten ihminen joutuu siihen pisteeseen, että ajautuu tappamaan oman perheensä? Mikä asia voi olla niin kamala, että muuta tietä ulos tilanteesta ei ole? 

Elämme enemmän ja enemmän täydellisyyteen pyrkivässä yhteiskunnassa. Epäonnistuminen on heikkoutta ja materia vie pientä kulkijaa. Jo pelkkä henkilökohtaisen talouden romahtaminen syystä tai toisesta voi tuntua elämän loppumiselta.

Pitääkö täydellisyyteen pyrkiä? Pitääkö aina haluta jotain enemmän? Mihin jäi ajattelu, että paskan suhde on vakio ja eiköhän tästä joskus nousta. Että leuka rintaan vaan ja kohti uusia pettymyksiä, mutta periksi ei anneta. Että meillä on lupa olla mitä olemme. Että meillä on lupa epäonnistua. Että parasta mitä voimme vanhempina antaa lapsille, on kasa epäonnistumisia. On ihan ok olla väärässä, on ihan ok epäonnistua, on ihan ok olla oma itsensä. Identiteetti rakennetaan omaan pesään itseään varten, ei miellyttääkseen muita ihmisiä. Se, mitä löytyy sisältäsi, määrittelee elämänlaadun. Se, mitä tunnet sydämessäsi, määrittelee elämänlaadun. On ihan ok hävitä. Paitsi tänään juhannusolympialaisissa.

Tässä on nyt treenattu kolme ja puoli tuntia viimeisen vuorokauden aikana viiden tunnin palauttavilla yöunilla, joten 48 tunnin ansaittu treenilepo alkaa N-Y-T.

Oikein hyvää juhannusta kaikille!