Joka toinen päivä kulkee ja joka toinen päivä on täydellinen katastrofi. Kuten eilen.

Päivä oli ohjelmoitu aamusta iltaan. Tarhaan tutustumista Kahvakuulan kanssa, töihin radiolle, sieltä suoraan asiakasta treenaamaan kuntosalille, kotiin laittamaan Kahvakuulaa nukkumaan tai niinhän minä luulin, Kahvakuulan väsyttämistä klo 22.00 asti, lopuksi lenkille.

Treenin kaksi ensimmäistä kilsaa meni hyvin. Nautin sateen jälkeisestä ilmasta, jota oli miellyttävä hengittää. Askel rullasi, päivä oli ollut ensimmäinen TÄYSIN kivuton päivä sitten Kahvakuulan syntymän 11kk sitten. Koko päivän ajan oli ollut mahtavaa liikkua normaalisti, ilman jatkuvaa lantio/selkäkipua. Ajattelin jo hetken, että ongelmat ovat taaksejäänyttä elämää.

Kahden kilometrin jälkeen tutut kivut tulivat takaisin. Ensin vähän nipisti. Sitten lantio kallistui taakse, koska hermokipu ei salli lantion pitämistä juoksuasennossa alla, sitten koko vasen pakara ja takareisi meni kramppiin. Kympin juoksu lyhentyi kuuteen kilometriin ja äärimmäiseen v*tutukseen. Kotona kerroin lopettavani koko juoksun. Ihan turhaa tätä on jatkaa näin, kun tämä ei ole enää kivaa.

Mutta en minä oikeasti lopeta. Eiköhän tämä tästä. Liikkuvuuteni alkaa olla jo hyvässä kunnossa ja nyt on aika monipuolistaa liikuntaa. Kahvakuula kasvaa ja Kúulan jatkuva nostelu loppuu joskus. Tänään kävin Bodycombatissa. Kyllähän se sattui, mutta teki muuten hyvää. 

Tulevat kisat aion kyllä juosta. Niitä ei edes tuo ilkeä hermo voi viedä pois.