Uni tekisi hyvää. Bebis teki sitten viikonloppuna ensimmäisen hampaan ja niitä näyttää tulevan nyt lähiaikoina koko alarivi. Yöllä puolen tunnin välein kuuluu pinnasängystä parahdus ja äiti kiitää silittelemään henkistä tukea. Klo 05.30 parahduksen jälkeen en saanut enää unta, vaan jäin odottamaan seuraavaa kutsuhuutoa. Se tulikin jo klo 05.50, joten ihan turhaan olisin edes nukkunut.

5 päivää.

Nyt olen kaikkea muuta kuin palautunut kahdesta peräkkäisestä treenipäivästä. Lyhyet yöunet jättävät palautumisen puolitiehen, kroppa on nesteessä, turvottaa. Jalat painaa tonnin, ylämäki vaunujen kanssa laittaa reidet hapoille.

Ihan sama. Tavoite on edelleen puolikas aikaan 1.45. Mitäs, jos koko viikko menee valvoessa, sunnuntaina jalat painaa kaksi tonnia ja melkein nukahdat pystyyn? Ihan vi*un sama. Tavoite on edelleen puolikas aikaan 1.45 ja kannattaa pysyä poissa tieltä.

Uskon itseeni, vaikka kukaan muu ei uskoisi. Se riittää. Olen elämässäni luovuttanut niin monta turhaa kertaa, koska en ole saanut tukea läheltä enkä kaukaa. Ajatellut, että en pysty. En kuitenkaan osaa yhtä hyvin kuin muut. Luovuttanut, koska en ole uskonut edes itse itseeni. Ja uskonut heitä, jotka ovat nauraneet realistinaurua haaveilleni, koska eivät itse uskaltaisi toteuttaa omiaan. 

Jos kaikki menee nappiin, tavoiteaika on mahdollinen. Tiedän, että pystyn. Tiedän, että osaan. Tiedän, että elämässä kaikki on mahdollista. Ja ainahan voi oikaista aidan ali tai pellon läpi!

Se päivä, kun aloin rakastamaan ja kunnioittamaan itseäni, muutti koko loppuelämäni. Se päivä teki elämästäni vihdoinkin omani.