Eilen odottelin Mörökölliä kotiin eteisessä lenkkivermeet päällä. Puoli tuntia. Eteisessä. Lenkkivermeet päällä. Vihdoin kello 21.30 auto ajoi pihaan ja singahdin vihaisena ovesta pihalle. Mutisin jotain painokelvotonta yhteen puristettujen hampaideni välistä ja kiihdytin lenkkareillani pois pihasta lisäten volymea Offspringiin.

Kohta puhelin soi. Mörökölli. Suollan suustani lähes kaikki osaamani kirosanat ja lyön luurin korvaan. Miksi aina, AINA, sinun tarpeesi menevät minun tarpeideni edelle? Miksi?

Tulossa viikon rankin lenkki. Lämmittelen pari kilsaa ja huomaan ihmetyksekseni, että pääsen ensimmäistä kertaa sitten Tukholman maratonin oikeaan juoksuasentoon. Polvi nousee ylös ja juoksen VIHDOINKIN päkijöillä. Askel lentää eteenpäin ja mielen valtaa flow. Se on se tunne, kun et edes tunne. Et edes ajattele. On vaan mahtava olo ja tuntuu kuin koko kroppa olisi kokovartalopuudutuksessa. Sykkeet nousee ja pistät lisää vauhtia. Aivan mahtavaa. Reilun kahdeksan kilometrin jälkeen on aika treenin raskaimman osuuden: Pitäisi juosta lähes täysillä 2km. Bring it on! 

Treenin jälkeen jäähdyttelen vielä pari kilsaa ja nautin tästä fiiliksestä. Kuinka juoksu voikaan tuntua näin hyvältä? 

Kotipihan lähestyessä palaa mieleeni tapahtumat ennen lenkkiä. Tota tota. Mörökölli oli myöhässä vain 20min. Tota tota. Tarkemmin muisteltuani ei kyllä oltu edes puhuttu mistään ajasta mitään. Tota tota. Mörökölli oli töissä, ei missään lorvimassa. Tota tota. Olisikohan nyt syytä katsoa siihen samaan peiliin, johon muutenkin tykkään katsella. Tota tota. Taitaa olla anteeksipyynnön paikka. Tota tota.

Tänään yritän olla taas aikuisempi kuin eilen. Huomisesta en lupaa mitään.


  
Kahvakuula ja Sami makoilee lattialla tyynyillä. On aina yhtä kiva seurata tätä parivaljakkoa. Varsinkin aamuisin, kun koira ja vauva tervehtivät toisiaan yön eron jälkeen.