Viime viikonloppu tuntuu unelta. Tapahtuiko se ihan oikeasti? Ihanat ihmiset onnittelevat kuin olisin voittanut jotakin suurta. No, voitinhan minä. Itseni.

Fyysinen palautuminen oli jo hyvin käynnissä, kunnes tämä flunssa iski eilen illalla. Enemmän olisin ihmetellyt, jos olisin selvinnyt Tukholman kylmettymisestä ilman minkäänlaista flunssaa. Nyt toivutaan rauhassa, vaikka henkisesti tekee tiukkaa. Äsken tuijotin autostani murhaavasti lenkkeileviä ihmisiä. Kun minä sairastan, voisi koko Vaasan lenkkeilijät pitää lepopäivän.

Jos ei treenata, suunnitellaan kesän kisakalenteria. Nyt olisi tärkeää päästä repimään kymppi täysillä johonkin, jossa on paljon kirittäjiä. Kympin aika määrittelee, menenkö veteraanien SM-kisoihin tänä vuonna. Jos aika tyydyttää, on edessä elokuussa Oulu. Sen jälkeen haluan ehdottomasti parantaa puolikkaan aikaa. Maratonilla vedin puolikkaan 4min. hitaammin kuin Maskussa huhtikuussa. Luulisi, että Maskun ajasta pystyisi tiputtamaan joitakin minuutteja. Syksyllä sitten uudestaan maratonille.

Luulin, että maratonin jälkeen pakkomielteeni juoksuun olisi helpottanut. Ehei. Elän sitä, hengitän sitä, uin todella syvissä vesissä. Kokonainen uusi maailma on avautunut. Kaikki näyttää nyt erilaiselta.

Elän unelmaani unelmani kanssa unelmassani.