Tänään tein Laihian kirjastossa n.10 opintopistettä. Henkisesti se oli pahempaa kuin puolimaraton ja synnytys yhteensä. Silmät menivät koko ajan väkisin kiinni ja valuin ah niin mukavaan asentoon ah niin mukavaan tuoliini. Se oli silmien-auki-pitämis-maraton.  

Tämän residenssin aamu alkoi jo ennen kuin kukko ehti kylkeään kääntää ja kukon kiekaistessa meillä raikasivat jo tanssivat Teletapit. Väsymystila on nyt siinä pisteessä, että se alkaa vaikuttaa suorituskykyyn ja yleiseen vireeseen. Jos aamuisin herää klo 06.15, on illalla turha yrittää juosta klo 21.00. 

Ratkaisu on juoksurattaiden kunnostaminen niin, että Bebis voi istua niissä kasvot itseeni päin. Saan edes muutaman lenkin viikossa päiväsaikaan. Ratkaisu on myös se, että sanon hetkeksi piut paut "omalle ajalle" (mitä hel*ettiä se muka onkaan) ja menen nukkumaan heti Bebiksen nukahdettua. Ei luulisi olevan vaikeaa. Mutta se on.

Tämä viikko epäonnistui täydellisesti treenin suhteen. Sunnuntaisen puolimaratonin jälkeen olen juossut yhden vaivaisen 40min. lenkin vihaamallani juoksumatolla keskiviikko-iltana väsyneenä klo 21.40. Tänään oli vasta viikon toinen lenkkimahdollisuus silmien-auki-pitämis-maratonin jälkeen, mutta vilkaisu ikkunasta vesitti, sanan mukaisesti, motivaationi.  

Mutta mää tiedän yhden jutun. Tiedän, että katastrofaalisten viikkojen jälkeen tulee aina erinomainen treeniviikko. Tiedän toisenkin jutun. Totaaliväsymyksen jälkeen oppii varomaan totaaliväsymystä. Ei tuo Bebis minua valvota, vaan minä valvotan itse itseäni. Tämä ei ole umpikuja, vaan hetki korjata lipsuneita asioita ja päästä takaisin radalle.

Kotiin tullessani pöydällä oli Vaasan Vasaman jäsenmaksulappu. Maksamalla sen saan edustaa seuraa veteraanikilpailuissa. Ei varmaan tarvitse mainita, että motivaatio on jälleen huipussaan.